Tännää o miun ensimmäine päivä työttömänä. Molin varti yli kaheksa työkkärin pihala lapaset jääsä oottamassa, että ovet aukiaa. Ekana hokasin, notta laitos ei aukiakkaa puoli yheksältä vaa yheksältä. Vitutti.
Ja eiköhä siihe tullu joku Dame Ednan näköne työttömäksi jääny perushoitaja raataamaa. Alako vaa paukuttamaa sanoja peräkkäi ja mie koitin olla kahtomatta sitä silimii. Siinä se ehti märsytä elämäsä vääryyet, avioerot, kersat, pakkasastman ja kaupungi vuokra-asuntoje pihapiirien leikkikenttien hommeiset keinut. Vitutti. Kolome varti aikana siihe kerräyty melekone rykmentti kaikennäkösiä nuuskamuikkusia, pilottitakkeja ja reisitaskureppanoita. Kaikila samallaine alistunu ilime. Mie taisi olla siitä sakista kaikkei nuorin. Tai emmie kehannu kovi palijo päätä käännellä ja kuikuilla minkä näkösiä tolikoita ne muut oli, ko kaikki muukki oli paikallaa ko patsaat, eivät liikahtaneekkaa.
Ko ovet lähti hittaasti avvautummaa ni siihe muumioporukkaa tuli liikettä. Edna veti sissään henkeä. Takarivin visvaviiksiset pitkäaikaismielenterveyskuntoutujat otti loppukirin ja kiilas muitte ettee. Miolin ekana jonosa ja säntäsin aulasta portaita kohti. Kohta kuulu takkaa rääkäsy:
- Mie en tiiä missä se työkkäri on, niin mie vaan seuraan sinua!
Voi itkevä vittu.
Sinne se jäi numerolappusa kanssa oottamaa ko mie pääsin heti virkailijalle. Vilikutti vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti