Häjissäni marketissa

Molen puonnu kännykkämarkkinoilta jo kymmene vuotta sitte. Molin innostunu johottomista puhelimista siihe aikaa, ko jokkaisesa masiinasa oli erilline antenni. Joko sellanen nupikasta ylöspäi veettävä vetkutin tai pikkurillin paksune liikkumato mötikkä. Viimesin luurimalli, jonka mie varmuuella tunnistan, o venttikymppi eli Nokian eesmenny puolen kilon halako, 2110.

"Verrattoman verkonpainon" eli venttikympin jäläkee miolen jääny satimeen luurin kanssa, jolla ei voi vastaaottaa multimediaa (eikä lähettää), ei voi valokuvata (eikä lähettää), kirjottaa sähköpostia (eikä lähettää), ei voi kuunnella ratiota, pelata kolomiulotteisia pelejä, chatata, mesettää, irkata, navikoija eikä päivittää Facebookin statusta. Mutta sillä voi soittaa.

Esittelin kännykkäkaupan myyjäle toivee, että tämä muinaishistorialline murkula voitas laittaa eläkkeele. Se kysy, notta millasia kritteerejä uuen puhelimen pitäs täyttää. Mie kattelin häjissäni ympärille sielä marketisa. Ehämmie tiiä. Kauhia ruuhka. Mitä miun pitäs tietää. Äkäset ihimiset tönivät toisiaa tuulipuvuisa. Mitä tuoki tolijottaa. Vieresä kimalteli kokonaine seinälline hifi-luureja ja hiki valu tissie välisä. Kauhiasti kaikkea.

Myyjä esitteli tohkeissaa Samsunkeja, kolomegeetä, lentotillaa, mekapikseleitä, Soni-Eeriksoneja, edgeä, HSDPA:ta, muistikorttia ja Soneran laajakaistapakettia.
Laajakaistan kohalla mie irroti kielen kitalaesta ja uskaltauvuin kysymää:
- Mite se laajakaista mahtuu puhelimmee, ko telekkarimainoksessa laajakaista tuuaan Pirkka-Pekka Peteliuksen pihhaan pakettiautola?

Myyjä kahto miua pitkää ja nappasi hyllystä verkonpainon näkösen nokialaise.
- Tämon sulle iha hyvä, se sano ja käveli kassale.

Mie sain taas tämmöse samallaise.