Selekä eijjole menny yhtää parempaan suuntaan, jote varasin ajan fysioterapeutille. Steppasin, venytin, hyppäsin, varvastelin, vatkuloin lannetta ja ojentelin koipia fysiomiehen eessä uusissa mammakalsongeissani, jokka on tähänastisen elämäni ylivoimasesti noloin asuste. Pöksyt ylettää (venyttämättä) tissien alle, mutta tukkee sopivasti selekää.
Fysiomies mittasi ja kuppasi ja tuli siihe tuloksee, että vasen liikkumatelineeni o 12 milliä oikeaa lyhempi.
- Se on iso luku. Normaalisti määräisin vastaavaan kipuun suoraan kortisonipiikkejä, mutta kun olet raskaana, se ei olisi syntymättömälle lapsellesi hyväksi.
Eikaitsiinä, kärsitään sitten saatana, ei kai tämole synnytystä pahempi kipu!
Fysiomies tuli siihe tulokseen, notta tarvin lonkan jänteitä tukevan tukivyön. Hää vetäsi kaapistasa näytille yhenlaisen. Vaalean beigen. Runsaasti käytetyn. Laikukkaan. Likasen. Nukkasen. Virttyneen. Sitte mies sano, notta saisin oikianlaisen ortoosin lainaan kaupungin apuvälinevarastosta. Mie nielasin kuuluvasti.
Konsuli ja kaupungin yleinen apuvälinevarasto ei vaan jotenki rimmaa yhteen. Saan kylymiä värreitä ko aattelen notta miun pitäs vyöttää itelleni ylleisessä käytössä ollu sumovaippa, josson jonku hampaattoman muomon kakkarantuja, kuivunutta hilseillyttä ihoa ja kaheksankymmentä vuotta vanahaa hikiä.
10.2.2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti