149 kilometrin pitune helevetti.

2005 oltii siskon kans Levillä riekkumasa. Kouhotettii yö Hullussa Porossa ja aamula kyhnättiin hotellihuoneesa jalat ruvella ja silimät kalapiana ninko pandat. Aamupalala käytii yökkimäsä ja vihhaamasa perheitä, jokkoli pukenu kersat jo muropöytään toppahaalareihi ja kaulureihi. Ihimekkääkkö suvunjatkeista lähti nii korviahuumaava mekkala ko tirsusivat hikiä.

Huoneet piti luovuttaa jo kahelta, jolloin tunsin kuskin ominaisuuessani olevani iha liia tumuissa lähtemään aijjaa vouhkasemmaan autolla. Täristiin ittemme Hespurkeriin purkereille ja koitettii selevitä. Teki mieli porrautua kunttaan ja mennä nukkumaan. No eläpä huolikkaa, sillä aikaa ko hiristiin majoneesit poskilla Hesesä, ulukona nousi kauhia hernerokkasumu. Ei mikkää hentone usva, vaa semmone sumu jotta parkkipaikala piti ettimälä ettiä oma kulukupeli.

Pakko soli lähtiä ajjaa kairistammaan kohti Rovaniemiä. Kuuttakymppiä pärryytettiin letkasa. Ehämmie tohtinu lähtiä kettään ohittammaan ko ei mittää nähäny. Pimiäki tuli. Lunta ei ollu nimeksikkää ni maalima etuvaloje ulukopuolela oli säkkipimiä. Sielä mittää katuvaloja ole. Sitte alako jäätikkä. Sisko kuijjotti pelekääjänpuolela ja puristi välilä oven turvakahavasta ko tunnettii ettei renkaat pitäny ja peräki heittelehti ninko alla ois ollu hirsilastissa oleva täysperävaunurekka eikä neliovine Venton rutku.

Peilijää. Käsien tärinä. Kuuttakymmpiä satasen alueela. Uhkia sumu. Rapula. Ihimispeleko. Kuolemanpeleko. Kiljuminen. Ajettii tunti. Toinen. Melekee kolomas, ja sisko kysy:
- Kuinka pitkä matka tästön vielä kottii?
Miun piti hunteerata, koittaa olla tietäväisen näköne ja olla näyttämättä notta puristin rystyset valakosina rattia.
- Öömmmm. Kyllä tästä varmaa vielä tunti mennee...